Karmea viikko päättyi iloisiin yllätyksiin

Yksi elämäni karmeimmista viikoista on eletty. Viikko sitten lauantaina naapurimme nappasi vasta viisikuukautisen Minnin ja muilutti sen miesystävänsä avustuksella parinkymmenen kilometrin päähän, heitti metsään ja jätti sinne.  En jaksa tässä tätä kauhuelokuvan aineksia sisältävää tarinaa sen enempää lähteä kuvailemaan. Onnellinen ja uskomaton sattuma on se, että paikallinen hevostallin pitäjä ja suuri eläinystävä löysi kissan tukkikasan raosta huutamassa ollessaan maanantaina tyhjentämässä lantakuormaa.  Hän laittoi kuvan faceen Karkurit-palstalle ja minä sen sieltä keskiviikkona illalla bongasin. Siunattu FB! Tiesin, että sille oli jotain tehty, mutta olin ihan varma, että tapettu se on. Huono puoli tässä on muiluttajan kannalta se, että paikallinen maajussi, jonka maille kissa viskattiin, kiinnitti huomiota autoon, otti merkin, värin ja rekisterinumeron ylös...

Ymmärtää siis saattaa, että piha on jäänyt viime viikkona minimaaliselle huomiolle. Mutta eilen pystyin taas palaamaan edes joten kuten ja mitä löysinkään. Kuusi seitsemästä sinivaleunikon taimesta oli selvinnyt hengissä. Siirsin nämä kahden vuoden takaiset siementaimet viime syksynä lopulliseen paikkaansa ja vähän kyllä jännitti, että kuinka mahtaa käydä.  Mutta hyvältä näyttää. Voisiko olla niin, että ne kukkivat tänä kesänä? Sitten voinkin vetää rastin ruutuun "nämä asiat sinun pitää elämäsi aikana tehdä"-listaan. Olen kasvattanut siemenestä kukkiva sinivaleunikon. Mutta eipä nyt aleta keulimaan vielä...No ehkä vähän kuitenkin...

Sinivaleunikko "Lingholm" 

Sitten juuria, nimittäin basilikan pistokkaissa. Piti oikein tarkistaa, kuinka nopeasti juuret muodostuivat. Vain noin viikko! Laitoin ne multaan ja uudet yritykset tilalle. Joo joo, voipi olla, että mom ei ole ihan niin cool kuin iskä, mutta ainakin se osaa kasvattaa basilikaa pistokkaista ;-)

Muutama viikko sitten kaipailin jo viime syksynä istuttamistani keisarinpikarililjoista jotain elon merkkiä. En suoraan sanottuna edes tarkkaan muistanut, mihin olin ne sipulit laittanut. Muistin vain, että valmistin niille ravinteikkaan ja vahvan pedin, jotta jaksaisivat lykätä kukkaa useammin kuin yhtenä vuotena. Ensimmäisessä yrityksessä komeat kukat ensimmäisenä vuotena ja sitten pelkkää lehteä ja vartta. Epäilen kyllä, että kuivin ja aurinkoisin hiekkamultapenkki ei ollut paras vaihtoehto.
Kaikki kolme kurkistelevat jo maan pinnalle ja kohta selviää, olivatko nämä nyt sitten oransseja vai keltaisia. Sitäkään en nimittäin muista.

Ja loppuun vielä yksi kasvihuoneyllätys. Sitruunaverbenakin taitaa olla hengissä. Pensas näytti kyllä ihan kuivalta ja kuolleelta, mutta kas vain: Tyvestähän pukkaa uutta kasvua. Elämä jatkuu siis, Minnilläkin. Yhdeksästä hengestä yksi on nyt käytetty. Vielä kahdeksan jäljellä.

Tämä julma temppu tehtiin mitä todennäköisimin myös vuosi sitten keskellä kirkasta päivää kadonneelle Lillillekkin. Lilli on hiirestäjä, se on varmasti selvinnytkin ja asustelee nyt jossakin onnellisena maalaiskissana. Näin haluan uskoa :-)